Sami Rinne Totuus on se, mikä miellyttää

Kuukkeli munii toisten pesiin

  • Kuukkeli munii toisten pesiin

Kuukkeli – amerikkalaisittain Guggenheim – on löytänyt pesimispaikan rakkaasta pääkaupungistamme. Osa haluaa sen tänne pesimään veronmaksajien rahoituksella ja osa taas haluaisi kyseenalaistaa viisautta saada moinen käen sukulaisiin kuuluva toisten pesiin jälkeläisensä hylkäävä otus riesaksemme.

 

Itseäni ärsyttää tavattomasti se varsin yleinen harhakäsitys, että se toisi muassaan taidetta ja jotain erityisen mielenkiintoista. Ensinnäkin kuukkeli on brändi eli se lähinnä keskittyy 1950 -luvulla maineeseen ponnahtaneisiin abstrakteihin ekspressionisteihin ryyditettynä muutamalla käsitetaiteen uudemmalla nimellä, jotka on jo kaikkialla nähty - paitsi tietysti Suomessa.

 

Toisekseen – Helsinkiin olisi tulossa designmuseo eli muotoilua ja taideteollisuutta. Kenen muotoilua ja taideteollisia hengentuotteita? Lopetettaisiinko taideteollisuusmuseo ja Helsingin taidemuseo tämän käenpoikasen ruokkimiseksi? Resurssit kun ovat rajalliset. Ja kuka uskoo pelkän designin vetävän tarpeeksi ihmisiä pohjoisen raukoille rajoille? Minä itsekin mielelläni katselen muotoilua ja taideteollisuutta ennemmin lehdistä ja kirjoista kuin matkustan niitä erikseen katsomaan. Tämä Helsingin kuukkelin strategia keskittyä tähän alueeseen on mainittu säätiön strategiassa. Toistan, meille ei ole tulossa taidemuseota. Menisiköhän tämä nyt jankuttamalla perille?

 

Mitä tulee ns. Wau! -arkkitehtuuriin, niin miksi ei? Oopperatalot ja mielenkiintoiset taidemuseot on usein rakennettu hienolle paikalle silmää kiehtomaan – vaan ei toki Suomessa. Meillä oopperatalo muistuttaa lähinnä kaakelikuutiota ja materiaaleista päätellen arkkitehti on suunnitellut yleisiä vessoja aiemmin urallaan. Kiasma rakennettiin ahtaalle tontille pienempänä kuin alkuperäinen suunnitelma oli ja se tukki ahdasta keskustaa entisestään. Kuukkelistakin taatusti saadaan tylsä ja mitäänsanomaton versio aikaiseksi, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Avaruus ja ilmavuus eivät tunnu olevan Helsingin suunnittelun kulmakiviä. Se, että tuleeko veronmaksajien kustantaa tälläistä arkkitehtuurin kokeilua, on minusta kyseenalaista varsinkin, jos heillä ei ole yksityisen säätiön toimintaan mitään sanottavaa.

 

Kokonaan oma – kenties jopa vastaamisen ja miettimisen arvoinen kysymys on – miksei tätä tilata suomalaisilta arkkitehdeiltä? Miksi suomalaiseen taiteeseen ja kulttuuriin ei panosteta samanlaisella megarahalla? Ovatko kotimaiset osaajat niin surkeita päättäjiemme mielestä, että pysykööt hiljaa? Tämä asenne on näkynyt suomalaisessa kulttuuripolitiikassa pitkään. Taiteilijoille ja kulttuurille murusia ja juhlapuheissa kauniita sanoja vaan ei tekoja. Taitaa olla niin, että muissa maissa kuten vaikkapa Italiassa, Ranskassa ja USAssa arvostetaan niissäkin vain ulkomaisia tekijöitä ja jätetään oman maan tekijät markkinavoimien arvoille...ei kun hetkinen...niissä onkin taidettu tehdä jotain toisin?

 

Museohanke perustuu ylioptimistisiin arvioihin ja se tulee todennäköisesti tuottamaan ainoastaan kuluja pitkään ja hartaasti. Vai kuka uskoo puolen miljoonan vierailijan intoon saapua katselemaan designia? Minä en. Samalla päättäjämme voisivat katsoa Bilbaon suuntaan, missä Guggenheimin säätiö kiristää kaupunkia isoilla lisenssimaksuilla sopimuksen uusimiseksi. Miten se nyt menikään...teemme sinulle tarjouksen, mistä et voi kieltäytyä. Ainoana varmana voittajana näyttää olevan Guggenheimin säätiö riippumatta siitä hyödyttääkö se olemassaolollaan ketään. Munien laittaminen samaan koriin saattaa päätyä samaan kuin käkisukulaisen kohdalla, milloin muut kulttuurin poikaset työnnetään pesästä pois tai kuolevat nälkään kuukkelin suun ollessa apposen avoinna.

 

Kokonaan toinen kysymyksensä on Helsingin Sanomien varaukseton ylistyslaulu hankkeelle. Tietenkään sillä ei ole mitään asian kanssa tekemistä, että eräs suuromistaja on naimisissa tunnetun galleristin kanssa ja samalla hesari on promonnut jenkkityyppisen verovähennysoikeuden puolesta eli jos lahjoittaa rahaa tai vaikka huonosti kaupaksi menneitä “designtuotteita” jollekin taidesäätiölle, niin ne voisi mukavasti vähentää verotuksessa täydestä arvostaan. Parempi sekin kuin makuuttaa niitä varastossa. Puhumattakaan siitä, että saisi jalkansa kansainvälisen taidejetsetin oven väliin. Rahalla saa ja Ferrarilla pääsee. Jäljet, kuten tavallista, johtavat sylttytehtaalle.

 

Itse koen, että vastaavansuuruinen ja ennakkoluuloton panostus kotimaiseen osaamiseen ja kulttuuriin toisi näkyvyyden ja suuremman hyödyn. Puhumattakaan, että kontrolli pysyisi kotimaassa. Kaiholla kaipaisin Suomeen sellaista kulttuuriministeriä kuin Jack Lang ja tahtotilaa, jollainen vallitsi Ranskassa kun Louvren pyramidia ja uutta pääkirjastoa ja riemukaarta rakennettiin. Niitä tullaan ihastelemaan ja ihmettelemään vielä vuosikymmenten jos ei satojen päästä.

 

Tulen odottamaan todennäköisesti siihen asti, kunnes aika minusta jättää. Suomalaisille poliitikoille on nimittäin tärkeää näyttäytyä merkittävien ulkomaalaisten tekijöiden rinnalla. Mistä muusta tälläinen viestittää kuin huonosta itsetunnosta?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän SamiRinne kuva
Sami Rinne

Suomessa kulttuurin hankkeiden toteutusta tuntuu vaivaavan jonkinasteinen vaatimattomuuden ja riittämättömän budjetin yhdistelmä. Kaipa se liittyy kulttuuriimme, missä kaikkea pitää vähätellä ja ei osata tai haluta olla ylpeitä omasta osaamisesta.

Tämä näkyy julkisessa rakentamisessa erityisesti. Mielenkiintoisimmat rakennukset ovat kaukaa menneisyydestä. Uusi Helsingin keskustakirjasto saattaisi olla jotain uuttaluovaa, mutta eiköhän sekin vesitetä jollain tavalla. Ero havainnekuvien ja toteutuksen välillä on yleensä suuri - havainnekuvien eduksi.

Milloin ylpeys, rohkeus ja luottamus omaan kansalliseen kulttuurintuotantoon loppui? Ja miksi? Vai loppuiko se vain päättäjiltämme? Tätä kysymystä olisi syytä pohtia Suomen kuitenkin ollessa kansainvälisempi kuin koskaan?

Käyttäjän SamiRinne kuva
Sami Rinne

Olen ihmetellyt pitkään, miksi omia kulttuurin toimijoita katsellaan alaspäin ja ihannoidaan ulkopuolelta tuotettua. Sama asennoituminen näkyy rahoituksessa eli ulkomaisille toimijoille piikki on auki ja omille jää hyvin niukasti jaettavaa. Ei sitä kulttuuriakaan tyhjästä synny.

Kulttuurin ja taiteen ominaislaatu on sitä, että sen saavutukset suodattuvat melkoisella viiveellä muunlaisiksi innovaatioiksi. Suomessa puhutaan paljon innovaatioista ja niiden riskirahoituksesta, mutta hyvin vähän tehdään sisällöntuottajien elämän helpottamiseksi.

Mistä sitä uutta sisältöä sitten löytyy, kun kulttuuriväki saa kärvistellä mitättömien ja riittämättömien resurssien kanssa?

Toimituksen poiminnat